Tästä se alkaa — tai niin ainakin toivon. Ensilehti matkasta, seikkailusta, sen suunnittelemisesta, suunnitelmien ajoittaisesta tyssäämisestä, kartoista, aamulla puoli kuudelta lähtevistä pitkän matkan busseista, köyhyydestä, hyväuskoisia turisteja huijaavista conmaneista.
Vaikka on tässä kai kyse muustakin. Minusta ei ole koskaan ole ollut rinkkamatkailijaksi interreilaamaan, nukkumaan Keski-Euroopan suurten rautatieasemien penkeillä. Ennen matkaan lähtöä minulla selkärankaa kyyristämässä apinat, paviaanit ja kaiken maailman muut henkiset painolastit.
Ajoittain olen vähällä kaatua tuskallisen painavasta kuormasta. Viime hetkillä olen saanut säilytettyä, tai minua on autettu säilyttämään, tasapainoni. En ole [vielä] ajautunut yritykseen hypätä ohi suhahtavan junan alle, vaikka usein kuukausia kestävien jaksojen aikana olen jokaisena aamuna herännyt ajatukseen, Ei minusta ole mihinkään, haluan vain KUOLLA.
Valitettavasti useimmiten ihmiset menevät hämilleen jos heille avaa ovea omaan maailmaansa. Ihmiset eivät tiedä miten reagoisi kun joku sanoo olevansa vakavasti masentunut, kärsivänsä ahdistushäiriöstä, sosiaalisesta fobiasta. Ja jos haluaa karkottaa muut pippurin kasvatusmaitakin kauemmaksi, kannattaa vielä samaan syssyyn mainita vaikeuksien muun muassa hienomotoriikassa, sosiaalisessa kanssakäymisessä, johtuvan Aspergerin syndroomasta.
Siinäpä soppaa kerrakseen.
Mutta nyt voin nähdä takarivistä nousevan käden, käden joka kuuluu yhdelle heistä jotka keskustelivat puoliääneen koko avautumiseni ajan. Niin, olkaa hyvä vain. Jos etsä kert hei selvii elämästäs, tuhnu, kotona, niin miksä sä siis viittit lähtee jonnekin iha Ambomaal sekoileen???++!!!11 Ennen vastaamistani, arvoisa herra Amis, minun täytyy huokaista syvään. *syvä huokaus* Ensiksi haluaisin todeta että käsite Ambomaa viittaa suomen kielessä yleensä Namibian pohjoisosassa sijaitsevaan maakuntaan (näin meille kertoo joka kouluesitelmän plagioijan suosikki, Wii-kii-pii-dia), ei niinkään Itä-Afrikassa sijaitsevaan Habeshojen maahan, Etiopiaan. Toisekseen, lauseista ei saa kirjoitetussa muodossa yhtään tehokkaampia vaikka käyttäisi kuinka montaa välimerkkiä peräkkäin.
Nä men, visst ska man inte vara så taskig, va’. Edellä olevasta taitaa jo hyvin kuvastua inhoni syöpäkääryleitä uhmakkaasti veteleviin koviksiin jotka tarttuvin terävin hampain kiinni yksinäisen, erilaisen, koulupojan kimppuun. Pilkkaavat kävelytapaa (se motoriikka, se motoriikka), kutsuvat pilkallisilla lisänimillä, jäljittevät puhevikaa. Niin, murentavat ennestäänkin hennon itsetunnon hienonhienoiksi, lähes tulkoon näkymättömäksi muruiksi koulun käytävien lattialle, joiden päälle kaikki tallaavat rynnätessään luokkaan kellon soidessa.
Yeah, I’ve got issues, alright.
Mutta. En minä tiedäkään tulenko reissulta selviämään ehjin nahoin. Varmaa on, että tarvitsen maisemanvaihdoksen – vaikka sitten vain parin viikon mittaisen sellaisen. Kuukauden päästä olen asunut tässä kaupungissa neljä vuotta. Täältä löytyy jo aivan liian monta paikkaa, jotka yhdistän mielessäni kaikkeen negatiiviseen, kipeisiin kokemuksiin, loputtomaan epäonnistumiseen.
Haluan uusia näkökulmia, haluan parantaa kielitaitoani, haluan saada onnistumisen kokemuksia, ehkä jopa voida kokea olevani hyödyllinen jossakin tai hyödyksi jollekulle.
Vaan voinko onnistua – edes osittain? Voinko kerätä, hankkia, löytää elämäni palapeliin puuttuvia palasia, yhdistää toisiinsa palat joiden oikeata paikkaa en aikaisemmin ole löytänyt? (Enkä muuten tarkoita mitään lällyä parintuhannen palan palapelistä.)
Vain matkaan lähtevä saa tietää.