Koko eilinen päivä, jossain määrin myös tämä loppuaan kohti kääntyvä torstai, on kulunut lähessä täydessä kyvyttömyyden ja ennen kaikkea saamattomuuden tilassa. Kun yhtenä päivänä iloitsee (harvoista) onnistumisistaan tai aikaansaamisistaan, niin heti seuraavana on (jälleen) vuorossa syöksy pohjamutiin.
Olen yrittänyt sulatella tiistaipäivän tapahtumia sosiaalisen krapulan kourissa. Ai, niin minkä? Sen sekamelskan keskellä joka aiheutuu kun on ylittänyt itsensä, yrittänyt olla skarppina, sosiaalisena, jopa aloitteita ottavana koko päivän, istunut tunkkaisen kuumissa ja meluisissa busseissa, hitaasti etenevän painostavan, pilvisen päivän autojonossa, ison kaupungin keskustan valtaväylillä. Kun vähät voimavarat ovat menneet siitä huolehtimiseen mitä ohitse kulkenut henkilö A kenties, mahdollisesti, ehkä ajatteli minusta, ulkomuodostani, motoriikaltaan vaillinaisesta kävelytavastani. Ja kuinka pitää mielessä että voisiko mitenkään olla mahdollista että henkilö B nauroikin henkilö C:n toilaukselle, EIKÄ minulle?
Noh, nyt kaikki tuo tuntuu jo menneen ohitse. Koko tiistaipäivä tuntuu kuin unelta jonka muistaa aivan liian hyvin, jotta se voisi olla pelkkää unta. Junan vaihto Upplands Väsbyssä, ihmettelyä kuinka paljon Tukholman seudulla kuulee suomea puhuttavan, vastenmielisyyden tunne, att dra över alla finnar med samma kam. Mikä siinäkin on että kaikki suomalaisten lähellä oleminenkin jo muistuttaa siitä kipeästä tunteesta, ettei ole samanlainen, ettei kuulu joukkoon. Ja ettei pärjää niiden ihmisten parissa joilla on sama kulttuuri, sama äidinkieli.
Sen sijaan että olisin sahannut kaupunkia ristiin rastiin tunnelbanalla, minun oli pakko kunnon maalaistollon tavoin körötellä edempänä mainitun tavoin ilmastoimattomissa haitaribusseissa muiden ihmisten katseita vältellen.
Kuinka aina ajattelenkaan kaikkien kohdistavansa huomionsa juuri minuun. Ja, det är nog social fobi, det.
Toki tiistaina olin pukeutunut vähän tavallista prameammin, ajanut koneella edesiltana parransänkeä, hypännyt suoriin housuihin ja mustiin, tosin kiillottamattomiin Lidl-kenkiin. Tyhmänä laittanut helteellä valkoisen kauluspaidan, vaikkakin lyhythihaisen sellaisen, alle t-paidan. Tosin yrittänyt olla puolirentona jättämällä solmion pois.
Olinhan matkalla lähetystöön viisumia hankkimaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun aikaisempina päivinä soittoihin oli tuskin vastattu mistään lähetystön sivuilla ilmoitetusta puhelinnumerosta, pohdin jo hetken oltaisiinko lähetystössä edes paikalla ilmoitettuina aikoina, arkisin kello yhdeksästä kahteentoista.
Kumma kyllä ovipuhelimesta vastattiin lähes välittömästi, niin nopeasti että tuskin kerkesin huomaamaan oven olevan auki. Lähdin hikisenä, tietämättömänä siitä mitä odottaa, hissillä ylös uudehkon toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen. Ethiopian Embassy oven viereisessä nimitaulussa luki. Please fill the forms prior to your visit to the Embassy. These can be printed out from Embassy’s web site. Tai jotain sellaista.
Päivää aikaisemmin olin hoksannut, että niin tosiaan, tarvii olla kuva viisumihakemuksen ohessa; not a print-out or scanned. Niinpä läheisen kauppakadun kreikkalaissetä tarjosi minulle henkilötodistuskuvauksen opiskelijahintaan, yritti kai heti kehittää luottamusta, sai minut maksamaan kaksikymmentä kruunua ekstraa tunkien mukaan kaksi lisäkuvaa rumasta, lihavasta pärstästäni. Ja niinpä näytän viisumihakemuksen ohessa olevassa kuvassa, kuvan kopioita joita minulla vielä on viisi kappaletta jäljellä, lähinnä paatuneelta taparikolliselta.
Oliko minulla kaikki nyt varmasti mukanani? Passi. Check. Ne rikolliskuvat joista puuttuu enää mustavalkoraitainen vanginpuku ja sarjanumero. Check. Junassa loppuun täyttämäni hakemuslomake. Check. Kebede, Tilahun: Ethiopian Amharic Phrasebook. Check.
Pläräten kuumeisesti lausesanakirjan oikeita sivuja esiin, ohi tiivistelmän ge’ez-merkkijärjestelmästä, ADHD-lapselle sopivanpituisen selityksen amharan kielen kieliopista. Ah, tervehdysfraasit. T’iena jist’ellenj. Kuulemma sitä nj-äänettä ei pidä painottaa aivan liian voimakkaasti. Tigrinjasta ei vierasperäisiä sanoja lukuunottamatta enjiä löydy missään sen muodoissa (). Ja oletuksistani huolimatta, amharan kielen ääntäminen ei taida olla täsmälleen sama kuin tigrinjassa – yhteisestä merkkijärjestelmästä huolimatta.
– T’ena jist’ellenj; hei, tervehdys, kohteliaasti, muodollisesti.
T’ena jist’ellenj minulle vastataan vastaanottoikkunan takaa. Missä olen oppinut amharaa, minulta kysytään. Tärisevin käsin ojennan lausesanakirjan naisille selailtaviksi yrittäen samalla sopertaa, että en minä oikeasti amharaa osaa.
Pikshör, pikshör, toinen naisista kyselee suhteellisen vaativan sävyyn, niittaa kuvan kiinni lomakkeen yläkulmaan. Odotan pääsyä koppiin numero neljä, auki olevista säleverhoista näen edelläni olevan naisen, joka tuntuu keskustelevan suht vapautuneesti pöydän takana olevan virkailijan kanssa oven ollessa puoliksi auki. Kapean käytävän varrella jossa on pehmeät penkit odottelua varten, näen lehtitelineessä tuskin ollenkaan englanninkielistä tekstiä. Ohuiden, mustavalkoisten sanomalehtien etusivuilla vilahtelee amharan kielen merkkejä. Kai uutisia Addiksesta ex-pateja varten.
Vilkuillessani molempiin suuntiin hämärää käytävää pitkin, kun ulkonakin on täysin harmaata, voin helposti havaita olevani ainoa valkoihoinen. Ja tietysti herättäväni huomiota. Ulkoisten piirteidensä, kasvojensa muodon, puolesta somaleilta näyttävät mies ja nainen, nainen jolla toki huivi viimeistäänkin vahvistaa olettamukseni, istuvat vähän kauempina samoilla penkeillä. Tältäköhän tummaihoisista tuntuu kun he saapuvat jonnekin jossa ei ole ketään muuta joilla on sama ihonväri?
Toden totta habeshalta näyttävä nainen lähtee huoneesta n:ro neljä. On minun vuoroni.
T’ena jist’ellenj, tervehdin, nyt jo vähän varmemmalla äänellä. Naisvirkailija jolla näkyy himmeästi otsaan tatuoituna tyypillinen Etiopian ortodoksikirkon risti, ottaa minut vastaan. Kysyy missä olen amharaa oppinut (oppinut, yeah, right), mistä halu lähteä Etiopiaan. Minulla on kavereita Etiopiasta, vastaan, nyt jälleen epävarmemmaksi kaikista uusista äänistä, ihmisistä, vaikutelmista, taantuen. Ikkunalla olevassa lokerikossa on kasa viisumihakemuslomakkeita, passikokoiset kuvat eri ihmisistä oikeassa ylälaidassa. Postissa saapuneita vai henkilökohtaisesti lähetystössä käymään tulleiden hakemuksista, en tiedä.
Saan kuulla että Etiopia on hieno maa, jota en tietenkään yhtään epäile. Kenties tästä eteenpäin haluan lähteä käymään siellä joka vuosi. Niin, miksei. Ja viisumit meillä ovat halpoja. No se on kyllä totta. Kaikessa muussa rahaa kuluu huomaamatta vaikka kuinka, mutta sitten on kuitenkin pakko tulla paikanpäälle jotta saisi hoidettua viisumin halvemmalla. Siitä huolimatta että junamatkat edes-takaisin ja päivän syömiset rikkovat budjetin. Taas. Juttelen lyhyen hetken niitä näitä.
Minua ohjeistetaan menemään huoneeseen numero kuusi ja tulemaan sen jälkeen takaisin neloseen. Lähden totta kai ajattelematta väärään suuntaan käytävällä, kohti vastaanottoikkunaa ja ovea josta tulin sisään lähetystön tiloihin. Parin He-lo, he-lo! -huudon jälkeen havahdun. Virkailijaa osoittaa täysin toiseen suuntaan, nurkan taakse. Naurahdan hermostuneesti ja käännyn kantapäilläni.
Huoneen numero kuusi ikkunasta näen naisen joka kyllä näyttää aivan ruotsalaiselta. Melkeinpä voin huokaista helpotuksesta. Enkö minä sittenkään ole täällä täysin erilainen. Vaikka onkohan hän jonkun etiopialaisen kanssa naimisisissa? Kuka muuten on ruotsalaisena töissä Ruotsin Etiopian-lähetystössä?
Minua edellä on sama nainen joka äsken oli itse virkailijan luona ennen minua. Hän puhuu ruotsia huoneessa numero kuusi ruotsalaisnaisen kanssa. Yritän pysyä kohteliaalla etäisyydellä avoimesta ovesta, jotta en kuulisi kaikkia muiden ihmisten tarinoita kuten KELAssa käydessä voi helposti käydä (= ahdistun). Vaikka eipä sillä, tällä kertaa tuskin edes pystyisin keskittymään mitä nuo naiset puhuvat. Onkohan tämä habeshanainen lähetystön vanhoja tuttuja? Puheen rentoudesta päätellen tuskin ainakaan minun laillani ensikäynnillä.
Rapistelen kirjekuorta jonka kaivan esiin olkalaukustani. Ikkunallisen kirjekuoreen päälle minun on tietysti tarvinnut hassutella. Ge’ez-merkeillä mustekynällä, etiopianvihreällä värillä, olen kirjoittanut: Je’viza j’it’jop’ja, የቪዛ ኢጥዮጵያ – tai ainakin jotain sen suuntaista. En osaa amharaa tai sen kielioppia. Olen kuitenkin ollut huomaavinani että monia substantiiveja vaikuttaisi edeltävän minulle tigrinjasta tuntematon etuliite je tai le. Kirjekuoressa minulla on tasarahaa, kruunulleen.
Huoneen numero kuusi ruotsalaisnainen kirjoittaa minulle kuitin kopiopaperivihkoonsa, repäisee minun kappaleeni ja ojentaa sen minulle. Kiitän, tällä kertaa sentään ruotsiksi, palaan huoneeseen n:ro neljä. En tajua heti antaa passiani virkailijalle. Hän sanoo että joutuisin vaikeuksiin jos ei passin sivulla seitsemän olevassa viisumitarrassani olisi allekirjoitusta. Huh.
Vihdoin alan päästä lähtemään. Jonotan vielä vastaanottoikkunalle kun hermostuksissani olin viisumilomakkeen allekirjoitettuani unohtanut antaa takaisin kirkkaan oranssilla kuorella varustetun kuulakärkikynän. Kuulen takaani ihmettelevän kysyvän äänen, tyypillisesti ärrää murtaen niin kuin vain habeshat tekevät englantia puhuessaan, Ar ju not redi jet? Olen saanut selattua lausesanakirjani perästä löytyvää lyhyttä sanahakemistoa. Tigrinjaksi olisin kai puhunut unohtaneeni ojentaa takaisin birron lomakkeen allekirjoitettuani. Amharaksi mustekynä onkin kai inskripto. Italialaista vaikutusta yhtä kaikki? Virkailijan ei tietenkään tarvi jonottaa vastaanottoikkunalle, enkä oikeastaan tiedä tarvisiko minunkaan, yritän vain olla kohtelias ja olla nyysimättä Etiopian lähetystön kirkkaan oranssia kuulakärkikynää ja kuitenkaan etuilematta vuorossa olevan huivipäisen somalinaisen ohi.
Ulko-oven vieressä, yrittämättä kuitenkaan täysin tukkia lähetystön kapeaa käytävää, kaksi naista ovat keskustelleet kielellä jonka ymmärrän olevan tigrinjaa. Vaikka en tietenkään osaa poimia muuta kuin sanan täältä, toisen sieltä, pystyn tunnistamaan kielen. Virkailijan auttaessa minua, toinen vastaanottokopin naisista kurkkaa nurkan takaa ja näkee minut ja inskripton. Tigrinjaa puhuvat lopettavat keskustelunsa. Toinen naisista oli se joka edelläni huoneisiin n:ro neljä ja kuusi. Mumisen lähtiessäni Dehan wai, Tsh’ao, tietämättä mikä olisi riittävän kohtelias tapa hyvästellä. Amharaksi kun en osaa taivuttaa oikeastaan yhtään mitään maskuliinin tai feminiinin yksikköön-monikkoon. -h mask., -sh fem., sen tiedän. Mutta entäpä tuossa tilanteessa? Poistun lasioven rämähtäessä kiinni perässäni, otan hissin alas sisääntulokerroksen ja poistun katumelun keskelle. Aivan kuin lehdenpuhaltimilla työskentelevät kaupungin katuosaston työntekijät tekisivät minulle kunniaa kun he ystävällisesti pysäyttävät melukoneensa minun harppoessani heidän ohitseen.
Palattuani kotiin puoli kahdeltatoista, reippaat neljätoista tuntia siitä kun lähdin kämpiltä, huomaan että viisumitarra on liimattu sille sivulle, sen leiman päälle, jossa lukee/luki jotakuinkin Tourist, the Gambia, 2005.