“ናይ ዕለት እንጌራና ሎሚ ሀበና”

Umpah-umpah. Mycket frustrerande med modemhastigheter — pa alla stallen jag har hittat langs, eh, paradgatan i Shire/Enda Silasie.

Mutta Addista yha vaan. Ja kohta koko vuoristorata-ajelu on jo lopuillaan. Tst-tst.

pe 21.10.
(jatkoa)

On uskomatonta kuinka nama ihmiset joita en ikina aikaisemmin ole tavannut, ovat uhranneet itseaan, aikaansa ja vahia varojaan minua, ferenjia, auttaakseen ja avustaakseen. Eivat ole meinanneet suostua siihen etta maksan heidan minibussimatkansa, taksimatkansa tai limsansa kahvilasa. Vaikka ovat omistaneet suuren osaan paivaansa, tai jopa koko paivansa, minun opastamiseeni ja asioideni hoitamiseen.

Alan myos ymmartaa miksi monet Ruotsista halusivat lahettaa kenkia perheelleen ja ystavilleen. Kadunvarsilla tai niiden reunoilla on kivia, suuria ja pienia. Myos niilla harvoilla paallystetyilla kaduilla. Toisilla kaduilla on saannollisin valein suuria aukkoja viemarikanavia varten. Pitaa katsoa eteensa melkein jokaisen askeleen kohdalla ja silti on valilla vaikea olla kompastelematta.

Kun paasee liikkumaan naiden uusien ystavien seurassa, ‘You‘- ja ‘Ferenj‘-huudot ovat huomattavasti harvinaisempia kuin mita kenties etukateen pelkasin. Myoskaan matkaoppaissa moneen otteeseen varoitetuista katujen takiaismaisista henkilokohtaisista, ja kaikkea muuta kuin vapaavalinnaisista, oppaista ei ole ollut harmia.

Tienvarret ovat usein taynna roskia, vuohet ja lehmat laiduntavat vahan missa sattuu, huonoturkkiset kulkukoirat heiluttavat hantaansa holkatessaan ympariinsa, katuportaikoissa kulkiessaan saa vain unelmoida niinkin yksinkertaisesta avusta kuin kaiteesta korkeita porrasaskelmia laskeutuessaan. Niin, muun muassa nama esimerkit eivat tarkoita etta joku ylpea (afrikkalaisittain) rikas eurooppalainen joka ei edes ole kunnolla nahnyt elamaa, lahtee Etiopiaan ja Afrikkaan pelkastaan loytaakseen kritiikin aiheita.

Kaikki taalla on vain niin erilaista. Ja tahan mennessa olen kerennyt kirjoittamaan vain murto-osan kaikesta kokemastani alle kahden taalla vietetyn paivan aikana.

Minulle on Asperger-henkilona erittain tarkeaa jarjestys ja jarjestyksellisyys, haluan valttaa suuria ihmisjoukkoja, korkeata melutasoa, mielellani hoitaa asiani koneiden kansa valttaakseni turhaa kanssakaymista ihmisten kanssa joiden sanojen, eleiden ja joskus myos ilmeiden piilosanomaa minun on vaikea ymmartaa.

Aikamoista siedatyshoitoa vaikka olenkin tietysti paastani aivan pyoralla ja vasynyt kaikesta uudesta. Alyton meneminen ja tekeminen vahentaa sen ajan maaraa jona kerkean huolestumaan asioista ja tuntemaan ahdistusta erilaisuudestani. Kotioloissa tama ei kyllakaan toimisi, koska hyvin nopeasti paluu arkirutiineihin olisi edessa. Polttaisin vain kynttilaa loppuun molemmista paista ennen totaalista romahdusta.

Nyt on vaikea tietaa kuinka pitkalle nama kokemukset ja ajatukset kantavat mutta arvostus kotipuolessa naennaisesti yksinkertaisihin asioihin nousee. Ja ainakin muistuttaa siita mita miljoonien, jos ei miljardien, ihmisten on muualla paivasta paivaan.

10-15 minuutin katkeamaton, lammin, suihku. Ei tarvetta ymparoida kotitaloa korkealla suojamuurilla ja piikkilangalla. Helppoutta kulkea puhtailla, hyvinhoidetuilla kaduilla (ruotsalaissiivousta lukuunottamatta *hymio*), joita eivat paivysta rammat tai puolirammat vanhukset tai surkeilta nayttavat, ties koska itsensa viimeksi pesemaan paasseet naiset joiden pienet lapset kulkevat mukana paa-/hartiahuivista sidotussa, eh, selkarepussa.

On vaikeaa olla tuntematta syyllisyytta nama ihmiset nahdessaan, etenkin kun heidat joutuu jattamaan huomiotta ja valilla oikeastaan valttaa luomasta minkaanlaista katsekontaktia. Miten siis tasapainottaa se syyllisyyden tunne jota valttamata tuntee tanne saavuttuaan ja ympari liikkuessaan? Sekin lienee tosin jo toinen aihe.