Kuukausi sitten keskiviikkona (KÖH)

Tuesday, November 22, 2011

Onneksi on muistikirja. Ja muistikirjassa muutamille sivuille jopa raapusteltu jotain sekavia. Vaikka ei tietenkään yhtä paljon kuin olisin halunnut.

Tähän viestiin liittyvät kuvat on jo tullut postattua, eiköstä juu?

ke 26.10.

Niin, taas on päivä mennyt ilman että olen saanut aikaan juuri mitään. Huoh. Aina sama juttu. Edes internetiin en ole päässyt tätä, öh, mielenkiintoista tilannetta päivittämään.

Kun silloin maanantaiaamuna (toim. huom. 24. lokakuuta) heräsin, oli minun vaikea tajuta puolessa tunnissa, tunnissa, tai kuinka pitkäksi aikaa olinkaan nukahtanut, täysin vaihtunutta maisemaa.

Sävyltään enimmäkseen ruskeat Addiksen kadut, tasainen maasto ympäröiviä vuoria lukuunottamatta (toim. huom. jäi sitten käymättä siellä Entoton huipulla), olivat vaihtuneet kiemurtelevaan maantiehen ylös alas rinteitä, ympärillä tuskin muuta kuin keltaista ja vihreää. Ei ihan vastannut stereotyyppistä kuvaa nälänhätää kärsivästä Etiopiasta.

Vähän väliä kuski sai tuutata saadakseen aasit, lehmät, hevoset ja muut pois keskeltä tietä. Koko pitkällä matkalla sai myös huomata kaistojen olevan varsin suhteellinen käsite.

Oli vaikea pidätellä ihastusta näistä hienoista maisemista. Tosin tietysti tuossa vaiheessa en ollut täysin sisäistänyt kuinka kauan saisin katsella maisemia bussin ja Hiacen kyydissä ennen perille pääsyä.

Matkalla Dessieen pysähdyttiin kerran, öh, vessatauolle joka ei loppujen lopuksi muodostunut yhtä hankalaksi kuin olin ennalta ajatellut. Kotona ei omasta vessasta kuitenkaan samanlaisia maisemia näe.

Etukäteen en mitenkään olisi osannut varautua siihen kuinka erilaiseksi täällä (toim. huom. köh, Etiopiassa jos joku ei nyt vielä ole sitä haffannut) tuntisin itseni yksin ihonvärini puolesta. Tämä korostui erityisesti kun bussi pysähtyi erään hotellin kohdalla lounastauolle. Kartalla matkantekoa seurattuani, mukana iso Etiopian kartta (red. som sen visat sig vara helt KASS), luulin että matka etenisi paljon nopeammin. Vaan enpä tiennyt kuinka kiemuraisia ja mutkittelevia Etiopian päätiet olisivat. Hetken noustiin rinteen päälle jotta hetken kuluttua voitaisiin laskeutua seuraavaan laaksoon.

Lounastauolla eräällä hotellilla, kylässä jonka nimestä en ole varma (toim. huom. opastuskylttejä ei yhtä tiheästi kuin kotona), kuinka erilaiseksi oloni tunsinkaan. Tottahan toki sain tuijotusta osakseni myös Addiksessa mutta siellä luultavasti liikkuu edes vähän enemmän ferenjejä kuin keskellä Amhara kililin maaseutua.

Heriti oli luultavasti torkkujeni aikana soitellut. Tiesin että puolessa tunnissa, jonka bussikuski, tigrinjaa puhuva sellainen, ilmoitti lounastauon pituudeksi, en kerkiäisi mitään syömään. Habeshamaiseen tapaan (?) tauko venyi pitemmäksi. Ja ehkä olikin hyvä että vain seurasin sivusta ravintolallisen habeshoja vetäessä injeraa mahaan kaikkine lisukkeineen. Heritin asia oli nimittäin ettei minun pitäisi syödä matkalla, vaan odottaa Dessieen asti jonne hän oli järjestänyt wendem Sisayn minua vastaan ja opastamaan eteenpäin Weldiyan bussille. Selam Bus ei normaalisti liikennöi tavallisilta bussiasemilta (kustannussyyt kenties; portilla tunnutaan aina lähteviltä busseilta otettavan provikka?) vaan keksii omat pysähtymispaikkansa jonkin kaupungin kadun reunassa.

Suuren osan maanantaista ja tiistaista sain tuntea itseni puolikkaaksi kun olisi pitänyt kommunikoida amharaksi. Asetan aina riman kovin korkealle – ettei muka yhtään voisi käyttää englantia matkalla. Vaikka tiedän joutuvani sotkemaan kaikkia kieliä sekaisin koska solkottamani tigrinja on lauserakenteiltaan hyvin yksinkertaista. Niistä muutamasta osaamastani amharan kielen fraasista puhumattakaan.

Koko ravintola tuijotti kun pyörin ympäriinsä etsien istumapaikkaa. Paikkoja ei juuri ollut vapaana, kun normaalien lounasvierailijoiden lisäksi (?) eh, meidän Dessien bussimme lisäksi myös Mek’eleen asti jatkava vuoro oli pysähtynyt samalle hotellille.

Lopulta sain pysäytettyä tarjoilijan ja sanottua kysyvällä ilmeellä “ቦታ የለም?” – jonka ajattelin olevan amharaksi sama kuin tigrinjan “ቦታ የለን፧“, bota jellen, ei paikkoja.

Koska tarjoilijan mukaan paikkoja on (አለ), päädyin viimein tiskin viereen parin injeraa syövän habeshan (yleistys! Yleistys! Niin, tai sitten ei…) kanssa samaan pöytään. Todellakin, täällä injeraa syödään aamulla, päivällä ja illalla. Itse kun en edelleenkään noin kolmen vuoden tigrinjan oppimisponnistelujen jälkeen ole täysin oppinut injeratavoille. Ei siinä mitään vikaa ole edes parhailla lisukkeilla, “lammassoosilla“, shirolla ja allichalla, varustettuna. Mutta tiukkaa tekee pystyä syömään sitä joka päivä. Puhumattakaa injeran mussuttamisesta monta kertaa päivässä. Injera Mania. Totally.

Vaan ei pitäisi puhua ruoasta, tulee turhan kova nälkä, typ vessahätä kesken pitkää-ään matkan, vesiputouksia, virtaavia jokia, myllertäviä valtameriä *hymiö* Mahassa kurnii. Ja jos tarjoilijat (mahdollisesti, አሳላፊ, asalafi፣ ኣሳላፊት, asalafit፣ ኣሳላፍቲ, asalafti – maskuliiniyksikkö, feminiiniyksikkö, monikko) ovat yhtä hitaita kuin yleensä, kestää KAUAN ennen kuin hiljennettyä vaativan, paksun mahani.

*huoh*

Categories: እቲ ዚሐይሽ Tags:
  1. Heli
    November 23rd, 2011 at 22:11 | #1

    Hei! Olen lukenut (tietenkin) jokaisen kirjoittamasi sanan (ruotsia en enää osaa, joten ne jäivät vähän huonosti ymmärretyksi) ja iloitsen jo etukäteen jatkosta. Ylipäätänsä osaat kirjoittaa niin hyvin, että lukisin mielelläni Sinun kirjoittamasi kirjan, ja niin varmaan monet muutkin, joten miten olisi kirjan kirjoittaminen?

Comments are closed.
1 visitors online now
0 guests, 1 bots, 0 members
Max visitors today: 3 at 01:33 am UTC
This month: 10 at 10-08-2019 09:24 am UTC
This year: 27 at 07-07-2019 01:11 am UTC
All time: 181 at 07-23-2013 08:30 am UTC